Julkaistu
16.05.2006
James Jeffriesin nimi ei enää nykypäivänä sano paljoakaan edes kovemmille nyrkkeilyn ystäville. Vuosisadan alkuvuosikymmenten mestareiden joukosta James, tai, kuten hänen kutsumanimensä kuului, Jim ei kuulu parhaimmin muistettaviin. Jokainen nyrkkeilyn historiaa lukenut on varmasti törmännyt Jack Dempseyn tai Jack Johnsonin nimiin, moni tunnistaa varmasti myös John L. Sullivanin tai Gene Tunneyn, mutta Kalifornian Harmaakarhu nukkuu unohduksen talviuntaan. Elokuvia on tehty monista ex-mestareista, viimeisimpänä James J. Braddock on saanut elämäntarinansa valkokankaalle, mutta Jeffriesistä ei ole kukaan tehnyt filmiä. Näin siitäkin huolimatta, että kerran oli aika kun häntä pidettiin parhaana ja kovimpana miehenä joka konsanaan oli astunut kehään. Jeffries oli raskaansarjan maailmanmestari kuuden vuoden ajan eikä hävinnyt mestaruuttaan kenellekään.

James Jackson Jeffries syntyi 15. huhtikuuta 1875 Carrolin kaupungissa Ohiossa. Nuorukaiseksi vartuttuaan hän muutti länsirannikolle ja ansaitsi elantonsa kattilantekijänä, mistä juontui myös hänen nyrkkeilyaikojensa ensimmäinen lempinimi "Boilermaker". Jeffries oli 188-senttinen ja noin 95-kiloinen mies, omaksi aikalaisekseen siis varsin suurikokoinen, ja lisäksi hänen ruumiillisen työn kartuttamat fyysiset voimansa olivat valtavat. Ansaitakseen hieman lisäelantoa vanttera nuorukainen aloitti nyrkkeilemisen 1896. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu neli- tai kuusieräisiä kamppailuja, vaan aloittelijoillekin sopiva erämäärä oli kaksikymmentä. Seuraavana vuonna Jeffries opiskeli uutta ammattiaan raskaimman kautta: hän pestautui harjoituskumppaniksi raskaansarjan hallitsevan maailmanmestarin James J. Corbettin harjoitusleirille. Mestarin sparraus vastustajat eivät saaneet tehdä kehässä juuri muuta kuin ottaa iskuja vastaan, mutta jo tuolloin kävi ilmi, että tuo epäkiitollinen rooli oli Jeffriesille omiaan. Yleensä mestarin harjoituskumppanit saivat tarpeekseen pian ja vaihtoivat maisemaa, mutta Jeffries kesti tämän parhaat iskut vankkumatta päivän toisensa jälkeen. Samana vuonna Jeffries kykeni vielä yltämään tosiotteluissa ratkaisemattomiin kahden kuuluisan haastajan, Joe Choynskin ja Gus Ruhlinin kanssa. Oli selvää, että kokemattomalla nuorukaisella oli lahjoja alalle.

Vuonna 1898 Jeffriesin menestys sai jatkoa, kun hän tyrmäsi "Mustan Prinssin" lempinimeä kantaneen Peter Jacksonin. Jackson oli entinen huippuhaastaja, jota suuri John L. Sullivan oli järjestelmällisesti vältellyt ja joka otteli ratkaisemattomaan myös Corbettin kanssa. Pistevoitto "Sailor" Tom Sharkeystä noteerattiin jo mantereen itälaidan sanomalehdissäkin. Näiden saavutusten rohkaisemana Jeffries matkusti New Yorkiin, joka tuohon aikaan yhdessä San Franciscon kanssa oli nyrkkeilymaailman pääkaupunki. Matkasta tuli Jeffriesille kuitenkin paha pettymys, sillä heti ensimmäisessä ottelussaan hän oli hankaluuksissa Steve O'Donnel -nimisen nyrkkeilijän kanssa. Kaiken lisäksi hän loukkasi molemmat kätensä kamppailussa ja joutui saman tien perumaan muut suunnitellut ottelut. Lehtikritiikkien rankasti arvostelema Jeffries palasi pettyneenä Kaliforniaan ja suunnitteli jo nyrkkeilystä luopumista.

Jeffriesin manageri William Brady sai suojattinsa pään kuitenkin kääntymään asian suhteen, ja 1899 Jeffries teki uuden matkan itään. Tällä kertaa onni oli hänen myötään. Uusi maailmanmestari Bob Fitsimmons oli keskittynyt kaksivuotisen mestaruuskautensa ajan kaikkeen muuhun kuin nyrkkeilemiseen ja harjoitteluun. Niinpä hän etsiskeli sopivan helppoa vastustajaa saadakseen jälleen tuntumaa nyrkkeilemiseen, ja Jeffriesin edellisen heikon New Yorkin ottelun nähneenä hän tarjosi tälle tilaisuutta. Nykypäivänä moista ottelua, jossa Jeffries painoi noin sata kiloa ja Fitsimmons vaivaiset 77, ei hyväksyttäisi missään komissiossa. Painoerosta huolimatta Fitsimmons oli kamppailun suuri ennakkosuosikki. Hän oli kuuluisa musertavasta iskuvoimastaan, ja lisäksi Fitsimmons oli selvästi Jeffriesiä etevämpi nyrkkeilijä.

Jeffries sai psykologisen edun puolelleen jo ennen kuin yhtäkään iskua ehdittiin vaihtaa. Ennen ottelun alkua Fitsimmons nimittäin marssi hänen pukuhuoneeseensa keskustelemaan kamppailun säännöistä, tarkoituksenaan häiritä Jeffriesin keskittymistä. Haastajaan hän ei tehnyt vaikutusta. "Mitä mieltä olet sidontatilanteista irrottautumisesta", Jeffries kysyi häneltä. "Mitä tarkoitat", ihmetteli mestari. "Tarkoitan tätä", Jeffries vastasi, tempaisi Fitsimmonsin syleilyynsä ja heitti tämän huoneen poikki. Ällistynyt Fitsimmons kääntyi ja asteli ulos.

Itse ottelu oli nykyisiin verrattuna hidasvauhtinen. Jeffries oli oppinut hieman nyrkkeilytekniikan alkeita väli- ja keskisarjojen suurelta mestarilta Tommy Ryanilta, joka oli neuvonut häntä ottelemaan kumarassa ja pitämään hanskojaan päänsä suojana. Suurimmaksi ongelmaksi Fitsimmonsin kannalta kuitenkin muodostui se, että vaikka hän osuikin yleensä tuhoisilla iskuillaan maaliin, ne eivät tuntuneet vaikuttavan mitenkään hänen haastajaansa, joka jatkoi hyökkäyksiään. Lopulta Jeffries ratkaisi pelin edukseen yhdellä vasemmalla suoralla, joka tyrmäsi Fitsimmonsin yhdennessätoista erässä.

Mestarina Jeffries ei ollut erityisen suosittu hahmo. Hän ei ollut edeltäjiensä kaltainen värikäs persoonallisuus, vaan enemmänkin rauhallinen perheenisä, joka hoiti kehässä ammattinsa tunnollisesti. Heti ensimmäistä kertaa mestaruuttaan puolustaessaan hän joutui kuitenkin venymään äärimmilleen, kun vastaan asettui vanha tuttu "Sailor" Tom Sharkey. Sharkey runteli häntä pahoin kamppailun alkupuolella, ja Jeffriesin kulmauksessa suunniteltiin jo pyyhkeen heittämistä kehään. Jeffries kesti kuitenkin jälleen kaiken, jatkoi yrittämistä ja sai kamppailun hallintaansa loppuerissä. Viimein hän säilytti mestaruutensa kyseenalaisella pistevoitolla, huhut väittivät kehätuomari George Silerin olleen lahjotun, mutta ottelun jälkeen Sharkey joutui sairaalaan korjaamaan kolmea murrettua kylkiluutaan. Myöhemmin Jeffries ylisti Sharkeytä parhaaksi kohtaamakseen nyrkkeilijäksi, ja kaksikko myös ystävystyi keskenään kivuliaiden ensitapaamisten jälkeen.

Jeffriesin toisessa tittelinpuolustuksessa asetelma oli opettaja vastaan oppilas, kun hänen entinen työnantajansa James Corbett yritti paluuta mestariksi. Loistavana tekniikkataiturina tunnettu Corbett piti liikkuvalla nyrkkeilyllään Jeffriesiä pilkkanaan kahdenkymmenen erän ajan, ja mestarin avustajat ehdottivat jälleen suojatilleen luovuttamista. Jeffries ei antanut taaskaan periksi, ja lopulta hän onnistui tyrmäämään entisen mestarin 23. erässä. Seuraavana oli vuorossa uusintaottelu Fitsimmonsia vastaan. Vahvat huhut kertoivat Fitsimmonsin käyttäneen kipsiä hansikkaissaan tuossa kamppailussa. Ainakin hän iski Jeffriesin kasvot kammottaville haavoille lyöden tämän nenän murskaksi ja poskipäät auki luihin saakka. Mutta Jeffries oli immuuni inhimilliselle kivulle. Häntä eivät pysäyttäneet edes ladatut hansikkaat, vaan hän puri hammasta ja tyrmäsi Fitsimmonsin kahdeksannessa erässä. Myöhemmin, kun Fitsimmons joutui elämässään taloudellisiin vaikeuksiin, Jeffries auttoi häntä rahallisesti: hän todella osasi pitää työasiat erillään yksityiselämästä. Jeffries löi vielä Corbettinkin toistamiseen, mistä sai alkunsa sittemmin kuuluisaksi käynyt lentävä lause: "They never come back."

Näiden koitosten jälkeen Jeffries kävi vielä muutaman voitollisen ottelun, kunnes hän päätti vetäytyä kehästä. Hänen näköpiirissään ei ollut enempää kelvollisia ja halukkaista haastajia. Tämä oli totta puolittain. Jeffries oli toden totta pelätty hahmo kehän sisällä, ja monet kovatkaan haastajat eivät yksinkertaisesti halunneet kohdata häntä. Tämä näkyy myös hänen ottelulistastaan: Jeffries kävi urallaan vain 21 virallista ottelua. Kuitenkin oli myös toinen puoli: maailmassa oli useitakin nyrkkeilijöitä jotka olisivat saattaneet lyödäkin hänet, mutta nämä kaikki olivat mustia. Jeffries, kuten muutkin mestarit ennen häntä, kieltäytyi ottelemasta mustien kanssa. Nyrkkeilijänä hän oli ennennäkemättömän rohkea, mutta henkilönä hän ei uskaltanut ottaa ensimmäisenä seuraavaa askelta. Jeffries luovutti kruununsa 1906 valkoihoiselle Marvin Hartille, joka Jeffriesin tuomitsemassa kamppailussa löi erään Jack Rootin, ja vetäytyi sitten eläkepäivien viettoon Kalifornian farmilleen. Suuri yleisö muisteli kuitenkin yhä Jeffriesiä, eikä Hart koskaan saanut yleistä tunnustusta.

Jeffriesin uran suurin taisto oli kuitenkin vielä käymättä. Kun yleisesti vihattu musta nyrkkeilijä Jack Johnson nousi maailmanmestariksi, valkoinen yleisö tarvitsi "pelastajaa", kuten asia tuolloin muotoiltiin, miestä, joka osoittaisi heidän rodullisen ylemmyytensä. Kuuluisa kirjailija Jack London vaati sanomalehdessä, että Jeffries lähtisi maatilaltaan pyyhkimään Johsonin kultahampaisen hymyn pois tämän huulilta, ja suuri yleisö yhtyi hätähuutoon. Jeffriesiä asia ei kiinnostanut, mutta hän myöntyi kun aikakauden suurpromoottori Tex Richard lupasi hänelle 158 tuhatta dollaria tappiosta ja 668 tuhatta voitosta, molemmat omana aikanaan täysin ennenkuulumattomia summia. Niin alkuperäinen "vuosisadan ottelu" käytiin 4. heinäkuuta 1910. Päivämäärä, joka oli Yhdysvaltain kansallispäivä, ei ollut sattuma.

Jeffries oli lihonut uransa päätettyään 140-kiloiseksi, ja harjoittelun aloittaminen vuosien tauon jälkeen ei ollut enää helppoa 35-vuotiaalle miehelle. Lämmittelyotteluille ei ollut aikaa. Yleisö ei antanut hänelle muita vaihtoehtoja kuin ottaa voitto. Hänen täytyi olla jälleen sama suuri, pysäyttämätön Harmaakarhu kuin nuoruuden päivinään. Jeffries tiesi etukäteen, että Johnsonin tekniikka oli aivan eri luokkaa kuin hänellä ja että hän itse ei ollut enää lähellekään entisessä terässään, vaikka saikin painonsa putoamaan 105 kilon tietämiin. Hänen avustajansa yrittivät rohkaista häntä harjoituksissa kertomalla, että ottelu oli sovittu Jeffriesin eduksi, mutta hieman ennen kamppailua saapui sana, että ottelu käytäisiin tosimielellä ja se kestäisi tarvittaessa 45 erää. Jeffries kävi epätoivoiseksi. Myös hänen henkisenä tukijanaan vieraillut John L. Sullivan poistui hänen harjoitusleiriltään toivottomana. Paine Jeffriesin leveillä hartioilla oli valtava. Vedonlyöjien rahat virtasivat hänen puolelleen, ja kamppailun herättämä mielenkiinto oli täysin ennenäkemätön. Ottelun ennakkomainoskampanja julisti kauttaaltaan Jeffriesin voittoa. Todellisuudessa hän oli lyöty mies jo ennen ottelua. Jeffries yritti kyllä parhaansa, urheus häneltä ei loppunut kesken koskaan. Hän kävi Johnsonin päälle, mutta ilman tulosta. Johnsonin loistava puolustustekniikka pysäytti Jeffriesin kaikki yritykset, ja samalla hän rusikoi Jeffriesin kasvot pahaa kuntoon. Jeffries jatkoi yrittämistä edelleen, mutta tällä kertaa ilman toivoa onnistumisesta. Kerran niin mahtavat käsivarret huiskivat nyt vain ilmaa. Johnson naureskeli avuttomalle vastustajalleen ja pitkitti ottelua tahallisesti. Tilanne oli sama kuin 70 vuotta myöhemmin Muhammad Alin ja Larry Holmesin välisessä ottelussa: pahoinpitely kävi hetki hetkeltä pahemmaksi, mutta yleisö jaksoi uskoa ihmeeseen joka oli tapahtunut moneen kertaan aiemmin. Nyt sellaista ei tullut. Viidennessätoista erässä Jeffriesin kulmaus heitti viimein pyyhkeen kehään, kun haastaja oli ottanut lukua kolmesti. Ottelu oli Jeffriesin uran 21:s ja ainoa tappioon päättynyt. Ajan hengestä kertoo se, että ottelun koko maahan levitettäväksi tarkoitettu videonauha takavarikoitiin ja syntyneissä rotumellakoissa surmattiin kymmenittäin mustia.

Kamppailun jälkeen kaikki Jeffriesin maine ja kunnia olivat mennyttä. Hän ei ollut enää voittamaton mestari, vaan epäonnistunut sankari joka oli pettänyt kannattajansa. Hän vetäytyi jälleen kehistä, tällä kertaa pysyvästi, ja vaipui pian unholaan. 1940-luvulla sota-aikana hänet kutsuttiin hengenkohottajaksi armeijan leireille, mutta aseväen palvelijat eivät tunnistaneet häntä. Jeffries eleli poissa julkisuudesta mutta ilmeisen onnellisena maatilallaan aina 1950-luvun alkupuolelle saakka.

Kuinka suuri mestari Jeffries lopulta oli? Promoottori Tex Richard oli vakuuttunut siitä, että hän oli kaikkien aikojen suurin, ja Richard ehti nähdä vielä lukuisia huippuja Dempseytä myöten. Eräs vanhan ajan nyrkkeilyn ystävä, joka näki kaikki maailmanmestarit Jeffriesistä Muhammad Aliin, oli varma, että Jeffries olisi löylyttänyt Alin helposti. Vaikkakaan näitä mielipiteitä ei välttämättä voida ottaa täysin kirjaimellisesti, kertovat ne kuitenkin paljon siitä arvostuksesta, jota Jeffries aikoinaan nautti.

Ajat ovat muuttuneet, ja jos Jeffries astuisi kehään tänä päivänä, hän tuskin pärjäisi tavallisille kehien kiertolaisillekaan. 188-senttisenä ja satakiloisena hän ei olisi enää edes kovin suurikokoinen, kun aikoinaan hänellä oli puolellaan poikkeuksetta suuri ylivoima mitoissa. Hänen tekniikkansa oli heikko jo hänen omanakin aikanaan, ja lisäksi hän oli liikkeissään kömpelö, ja nyrkkeilytaito on kehittynyt dramaattisesti sitten noiden päivien. Jeffriesillä oli kuitenkin myös sisua ja taistelijansielua, joita ajat eivät kykene muuttamaan. Hänen asenteensa kehässä oli sellainen että se kelpaisi opiksi monille tämän päivän ylimielisille ja ylisuojelluille tulokkaille.

Jeffries voitti kaikki vastustajansa viimeistä lukuun ottamatta ja hallitsi mestaruuttaan kuusi vuotta. Ilman epätoivoista paluuotteluaan hänet muistettaisiin tänä päivänä varmasti paremmin kuin nyt. Ehkäpä hänet tunnettaisiin toisena Rocky Marcianona, legendaarisena suurisydämisenä soturina joka ei koskaan antanut periksi eikä koskaan hävinnyt. Sellaisessa urassa olisi ainesta moneenkin sankarielokuvaan. Valitettavasti nyt Jeffries on esimerkki nyrkkeilijästä, joka muistetaan parhaimmin yhdestä ainoasta tappiostaan.


-Janne Romppainen-


ARTIKKELIT
Ammattinyrkkeily.net