Julkaistu
16.05.2006
Kun nyrkkeilyn historian suurimpia persoonallisuuksia ja ristiriitaisimpia hahmoja aletaan etsiä
31.3 1878 - 10.6 1946

"Galveston Giant"

Ammattilaisena vuosina 1894 - 1938

VOITOT 91 (52KOs )TAPPIOT 14 RATKAISEMATON 12 Tot 117



,Muhammad Alin nimi nousee vääjäämättä ihmisten mieliin ensimmäisenä. 1960-70 -luvuilla nyrkkeilyä hallinnut legenda keräsi särmikkäällä persoonallaan useita vihamiehiä. Jo reilut puoli vuosisataa ennen suurimman ja kauneimman aikakautta vaikutti kuitenkin mies, jonka rinnalla Alinkin saama paheksunta kalpenee. John Arthur ”Jack” Johnsonin nimi on historian saatossa jo hautautunut häntä seuranneiden kuuluisampien ja suositumpien mestareiden varjoon, mutta hänen elämäntyönsä kehän sisällä ja ulkopuolella kuuluvat edelleen nyrkkeilyhistorian merkittävimpiin. Myös raskaansarjan mestareiden joukossa hänet arvostetaan edelleen hyvin korkealle, usein jopa kaikkien aikojen kolmen parhaan joukkoon asti.

Jack Johnson syntyi Texasin Galvestonessa Yhdysvalloissa1878. Tuohon maailmanaikaan mustan miehen asema uuden mantereen eteläosissa ei todellakaan ollut kadehdittava, ja niinpä Johnsonkin sai lapsuudessaan ja nuoruudessaan tottua jatkuvaan kurjuuteen. Noin 185-senttinen ja reilut 90 kiloa painanut - aikalaisekseen siis varsin kookas – Johnson kierteli ammatista toiseen työskennellen esimerkiksi satamassa lastaajana keräillen ropoja sieltä mistä sai. Rahapulassaan hän joutui harrastamaan jopa Battle Royalia, aikakauden sairasta kamppailumuotoa. Tässä lajissa kuudesta kahdeksaan mustaa miestä laitettiin keskenään kehään, ja heidän tuli tapella, kunnes yksi jäi lopulta jaloilleen voittajana. Katsomassa olleet valkoiset heittelivät sitten voittajalle jonkinlaiseksi palkkioksi muutamia pennejä, jotka tuskin riittivät ruoka-annokseenkaan. Johnson menestyi tällaisissa kamppailuissa voimiensa ja luontaisten lahjojensa vuoksi hyvin, mutta hänen myöhempää katkeruuttaan valkoista rotua kohtaan ei tarvitse näiden taustojen valossa ihmetellä.

Vuoden 1894 tienoilla, aikakirjat eivät ole näissä asioissa täysin yksimielisiä, Johnson alkoi myös otella ammattinyrkkeilysäännöillä leveämmän leivän ansaitakseen. Yleensä mustat tosin joutuivat ottelemaan toisiaan vastaan ja monesti täysin ilman palkkioita, mutta nyrkkeilyn avulla oli joka tapauksessa mahdollisuus nousta ahdingosta edes hieman paremmille osille. Läheskään kaikki ottelut eivät olleet virallisia, ja niinpä Johnsonin ottelulista on näiltä osin vahvasti puutteellinen. Kehässä Johnson menestyi kuitenkin hyvin, ja vuonna 1899 hän pääsi ottelemaan niin sanotusta mustien raskaansarjan mestaruudesta, joka takasi omistajalleen paikan selvästi parempiin kamppailuihin ja kunnon rahapalkintoihin. Vastassa oli tunnettu ottelija Klondike Haynes, jolle kokematon Johnson kuitenkin hyvän alun jälkeen kärsi tyrmäystappion ja joutui uudestaan kehien kiertolaiseksi.

Kahta vuotta myöhemmin Johnson saapui eräänlaiseen taitekohtaan urallaan. Haynes-ottelun jälkeen tappioitta edennyt Johnson pääsi kamppailuun aikansa värillisen kehälegendan Joe Choynskin kanssa. Choynski oli kohdannut takavuosien maineikkaat maailmanmestarit Jim Corbettin ja Bob Fitsimmonsin sekä otellut aiemmin ratkaisemattoman itsensä James J. Jeffriesin kanssa, joka tuohon aikaan oli jo ylivoimainen maailmanmestari. Johnson aloitti Choynskiakin vastaan hyvin, mutta ottelun kolmannessa erässä Choynski tyrmäsi nuorukaisen iskusarjallaan, ja kaiken lisäksi Texasin lainvartijat, niin sanotut rangerit, vangitsivat molemmat miehet. Vankila-aikanaan Johnson sparrasi ahkerasti Choynskin kanssa ja opetteli tältä nyrkkeilyn hienouksia. Choynski puolestaan huomasi vastustajansa lahjakkuuden ja halusi vilpittömästi auttaa tätä eteenpäin urallaan. Vankilasta päästyään Johnson pääsi myös oppimaan välisarjan legendaariselta maailmanmestarilta Joe Walcottila (jota ei pidä sekoittaa myöhempään samannimiseen raskaansarjan maailmanmestariin).

Näiden oppien pohjalta Johnson kehitti itselleen mullistavan nyrkkeilytekniikan, joka alkoi jo muistuttaa nykyisten nyrkkeilyn oppikirjojen ohjeita. Kun Johnsonia ennen nyrkkeilijät olivat seisseet vastustajaansa kohti kylki edellä, vasen käsi suorana, Johnson piti molempia käsiään koukussa leukansa suojana ja painoaan puolelta toiselle siirrellen. Hänen liikkeensä kehässä olivat kissamaisen pehmeitä, ja hänen reaktionsa ja ottelusilmänsä edustivat sarjan huippua. Johnson erikoistui puolustusnyrkkeilyyn, joka hänen oman filosofiansa mukaan voitti aina lopulta hyökkäyksen. Johnson löi teräviä jabeja, ja lähietäisyydellä hän takoi tehokkaita kohokoukkuja, iskuja, joita tuohon aikaan ei vielä paljoakaan käytetty eikä siten osattu torjua. Tuon ajan ottelut sisälsivät myös runsaasti sitomista ja ajoittain suoranaista painimista, mutta Johnson mahtavilla vartalon voimillaan hallitsi senkin. Johnson erikoistui myös lyöntien torjumiseen hanskoillaan, ja niinpä hän oli erittäin vaikea maali aikana, jona lyöminen tarkoitti etupäässä laajakaarisia tyrmäysyrityksiä. Hänen aikalaisensa, ja erityisesti valkoihoiset, arvostelivat hänen hidasvauhtista ja puolustavaa ottelutapaansa ’pelkurimaiseksi’, mutta lukuisilla tyrmätyillä vastustajilla olisi saattanut olla toisenlainen näkemys asiaan. Huippuhaastaja ja Johnsonin harjoittelukaveri Gunboat Smith kuvasi tulevan maailmanmestarin tyyliä seuraavasti: ”Johnson seisoi kehässä paikoillaan ja odotti hyökkäystä, ja kun hänen lähelleen meni, hän repi pään irti kohokoukuillaan ja paloitteli pieniksi palasiksi”.

Paikkaa MM-ottelussa Johnson joutui metsästämään vielä vuosikaudet. Hän tyrmäsi tukun huippuhaastajia, kuten maailmanmestari Jim Jeffriesin pikkuveljen Jackin sekä entisen MM-ottelijan George Gardnerin, ja valloitti myös mustien MM-tittelin valkoistenkin tunnustamalta haastajalta Denver Ed Martinilta. Näin Johnson vähitellen kohosi Jeffriesin ykköshaastajaksi. Samaan aikaan hän herätti pahennusta käytöksellään kehän ulkopuolella. Hän teetti itselleen keikarimaiset kultaiset hampaat, pukeutui koreasti, joi suuret määrät väkeviä juomia, kehui itseään kaikissa tilanteissa ja – valkoisten erityisen suureksi suuttumukseksi – seurusteli avoimesti valkoisten naisten kanssa. Kerran ottelunsa päätteeksi Johnson tarinan mukaan heitti sylkiämpärinsä sisällön katsomossa häntä pilkanneiden ja erätauoilla hänen selkäänsä palavia savukkeita tumpanneiden katsojien päälle. Huolimatta kaikesta kohtaamastaan sorrosta Johnson halusi myös elää täyttä elämää.

Huolimatta ”niskoittelevaa neekeriä” kohtaan tunnetusta vihasta Johnsonin kyvyt tunnustettiin kautta nyrkkeilymaailman. Maailmanmestari Jeffries ei kuitenkaan ollut lainkaan halukas kohtaamaan Johnsonia tosiottelussa, vaikka legendan mukaan kerran ehdottikin tälle tappelemista kellarissa, kun miehet törmäsivät toisiinsa kadulla. Vuonna 1905 Johnson kohtasi huippuhaastajiin myös kuuluneen joskin kyvyiltään melko keskinkertaisen valkoisen Marvin Hartin, tavoitteenaan sitä kautta saada Jeffries samaan kehään hänen kanssaan. Ottelun kulusta on useampia versioita painettu niin lehtiin kuin kirjallisuuteenkin. Useimpien lähteiden mukaan Johnson olisi ansainnut voittaa, mutta joka tapauksessa pistetuomion vei kahdenkymmenen erän jälkeen nimiinsä Hart. Hieman myöhemmin Jeffries ilmoitti lopettavansa uransa ja luovutti tittelinsä Hartille, joka pian menetti sen kanadalaiselle Tommy Burnsille. Kaikki nyrkkeilyn aikakirjat eivät mainitse Hartia virallisena mestarina.

Johnson otti nyt ajojahtinsa kohteeksi Burnsin ja yritti saada vuorostaan tämän puolustamaan titteliään häntä vastaan. Burns jatkoi kuitenkin edeltäjiensä linjoilla vältellen järjestelmällisesti kaikkia mustia huippuhaastajia. Niinpä nämä aikakauden parhaat värilliset ottelijat joutuivat ottelemaan keskenään pienemmistä palkkioista. Johnsonin aikana huipulla olleet Sam McVey, Joe Jeannette ja Sam Langford olisivat kaikki saattaneet nousta historian suurten mestareiden joukkoon. Johnson itse piti näitä miehiä parhaina koskaan kohtaaminaan vastustajina. Monien mielestä Johnson oli nyrkkeilijänä parhaimmillaan näinä vuosina 1905-08. Vuonna 1907 Johnson tyrmäsi myös ex-maailmanmestari Bob Fitsimmonsin jo toisessa erässä, joskin tämä entinen huippunimi oli ehtinyt jo 44 vuoden ikään.

Johnson jatkoi edelleen sinnikästä Burnsin jahtaamista, ja viimemainittu puolestaan turvautui epätoivoisiin keinoihin tämän haasteen välttääkseen. Burns matkusti ensin Englantiin, sitten Ranskaan ja viimein jopa Australiaan asti ottelumatkoille, ja Johnson seurasi tätä kaikkialle. Lopulta kun Burnsille tarjottiin aikakauteen nähden tähtitieteellinen 25 000 dollarin palkkio, hän viimein vuonna 1908 suostui kohtaamaan Johnsonin Australian mantereella. Näin Johnson sai viimein suuren tilaisuutensa, joskin hän joutui tyytymään viiden tuhannen dollarin summaan.

Ottelusta tuli yksi MM-historian rumimmista ja yksipuoleisimmista. Johnson oli fysiikaltaan ja tekniikaltaan aivan eri luokassa mestarin kanssa, joka tosin lähinnä ihonvärinsä vuoksi oli vedonlyöjien ennakkosuosikki. Johnson löi Burnsin lattiaan jo ensimmäisessä erässä, ja sen jälkeen hän purki tähän kaiken katkeruutensa, maksoi tälle kaikki ne loukkaukset, joita valkoinen rotu koskaan oli häneen kohdistanut. Hän löi Burnsia armottomasti, kunnes tämän kasvot olivat täysin hajalla, herjasi ja nöyryytti tätä sanallisesti erän toisensa jälkeen ja nauroi kultahampaat välkkyen tämän epätoivoisille hyökkäyksille. Lopulta poliisit tulivat kehään ja keskeyttivät teurastuksen Johnsoniin eduksi neljännessätoista erässä. Näin Jack Johnson oli viimein maailmanmestari.

Johnsonin voitto nostatti valtavan suuttumuksen aallon kautta Amerikan mantereen. Häneltä yritettiin viedä mestaruus pois mitä erilaisimmilla verukkeilla, ja samaan aikaan alettiin kiivaasti etsiä valkoihoista huippunyrkkeilijää, joka voisi tyrmätä Johnsonin. Erityisesti toiveet kohdistuivat ex-mestari Jeffriesiin, joka kuitenkin ilmoitti olevansa haluton ottelemaan enää. Sillä välin Johnson käyttäytyi kuin myöhempien aikojen rock-diivat jättäen jälkeensä paljon tyhjiä pulloja, maksamattomia laskuja ja pirstottuja hotellihuoneita. Johnson törsäsi suuria rahasummia myös uhkapeleihin ja maksullisiin seuralaisiin, ja kun hänen rahansa loppuivat, oli aika taas otella. Johnson saneli itse ehdot otteluilleen. Hän saattoi esimerkiksi määrätä kamppailun mitaksi kuusi erää ja otella vain no-contest –säännöillä, mikä käytännössä merkitsi sitä, että hän saattoi menettää tittelinsä vain jos kärsi tyrmäystappion tuona aikana. Kun Johnson oli ilmiömäinen puolustautuja ja aikalaisiaan paljon parempi, varsinaista riskiä ei ollut. Lisäksi Johnson kohtasi mielellään valkoisia haastajia, jotka hän tiesi sopivan vaarattomiksi. Niinpä hän otti harjoittelut puolihuolimattomasti, kävi kehässä pelleilemässä muutaman erän tavoitteenaan vain selvitä vaaditut ajan ja keräsi mukaansa ottelupalkkiot, joita mustallekin maailmanmestarille oli maksettava.

Yksi merkittävimmistä Johnsonin MM-otteluista oli keskisarjan kovaiskuista mestaria Stanley Ketchelliä vastaan käyty kamppailu 1909. Ketchell oli keskisarjan huippusuosittu maailmanmestari, joka arvostetaan edelleen sarjan historian suurten nimien joukkoon. Normaalitapauksessa kahden eri sarjan miehen kamppailua tuskin olisi toteutettu, mutta nyt kyse oli hyvästä bisneksestä: Ketchellin suuri suosio ja Johnsonia kohtaan tunnettu viha takasivat suuret lipputulot ja palkkiot molemmille. Lisäksi Johnson lupasi antaa sen verran tasoitusta, ettei hän tyrmäisi Ketchelliä vaan säilyttäisi vyönsä pistevoitolla ja jättäisi mahdollisuuden rahakkaaseen uusintaan. Kamppailu eteni näiden suunnitelmien mukaan yksitoista erää Johnsonin hallitessa tilanteita mielensä mukaan, mutta seuraavassa erässä Ketchell päätti pelata uhkapeliä. Täysin yllättäen hän latasi oikeansa täydellä voimalla naureskelevan Johnsonin leukaperiin yrittäen tyrmätä jätin kertaheitolla. Johnson putosi kanveesiin ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Hän kuunteli luvunlaskua polvensa varassa yhdeksään asti ja nousi sitten vimmoissaan jatkamaan. Johnson ryntäsi Ketchellin kimppuun ja jysäytti vuorostaan rajun kohokoukun pikkumiehen leukaan. Johnson heittäytyi iskunsa taakse niin, että molemmat miehet putosivat lattiaan, mutta vain Johnson nousi ylös. Kethcell vietti unten mailla useita minuutteja, ja tarinan mukaan useita Ketchellin etuhampaita piti myöhemmin kerätä talteen Johnsonin hansikkaasta.

Seuraavaksi oli vuorossa kauan odotettu ennennäkemättömän suuri ”vuosisadan ottelu” James Jeffriesiä vastaan. Näillä sivuilla aiemmin kuvatulla tavalla [James J. Jeffries] Johnson voitti kamppailun väsynyttä ex-mestaria ylivoimaiseen tyyliin huolimatta musertavista Jeffriesiä tukeneista ennakkoveikkauksista. Johnsonista tuli mustien sankari, ja valkoisten viha kiihtyi. Johnson ei edelleenkään suostunut nöyristelemään ketään, vaan jatkoi entistä elämäntapaansa liikkuen röyhkeästi keskellä valkoiselle herrasväelle tarkoitettuja katuja ja kaupunginosia. Vaikka Johnsonin motiivina saattoikin olla paremminkin itserakkaus ja kosto kuin koko rotunsa puolesta taistelu, hänen siviilirohkeuttaan ei käy kiistäminen.

Kun valkoisista nyrkkeilijöistä ei ollut Johnsonin nujertajiksi, otettiin seuraavaksi apuun lakikirja. Johnsonia syytettiin niin sanotun Mannin lain rikkomisesta, joka kielsi valkoihoisen naishenkilön kuljettamisen osavaltiosta toiseen. Varsinaisesti lain oli tarkoitus kieltää prostituoiden kauppaaminen orjina, mutta lakia sovellettiin Johnsoniin ja hänen valkoihoiseen vaimoonsa, ja niin Johnsonista annettiin pidätysmääräys. Tämän naurettavan lain mukaan Johnson vaimoineen tietysti oli syyllinen ja seuraukset olivat traagiset: Johnsonin puoliso ajautui itsemurhaan kohtelun masentamana. Johnson puolestaan kehässä välillä pistäydyttyään pakeni Englantiin, jossa hän vanhoillisten piireissä aiheutti yhtä lailla pahennusta kuin kotimaassaankin. Hänen irstaat esiintymisensä paikallisissa yökerhoissa aiheuttivat esimerkiksi sen, että silloinen sisäasiainministeri, myöhempi kuuluisa sota-ajan johtaja Winston Churchill määräsi Johnsonin karkotettavaksi maasta. Seuraavaksi Johnson matkusti Pariisiin, jossa hänet otettiin vastaan aluksi lämpimästi. Siellä Johnson joutui myös jälleen tositoimiin, kun hän kohtasi MM-otteluidensa ainoan mustaihoisen vastustajan Jim Johnsonin. Johnson oli hyvä nyrkkeilijä ja halukas voittamaan tittelin, kun taas Johnson ei ollut pitkiin aikoihin viitsinyt harjoitella. Pitkäveteisen ottelun kymmenennen erän päätteeksi mestari Johnsonin kulmaus ilmoitti, ettei heidän suojattinsa pystyisi jatkamaan kamppailua olkapäävamman vuoksi. Nykysääntöjen mukaan luovutus olisi tiennyt mestaruuden häviämistä, mutta Johnson säilytti tittelinsä erikoisella ratkaisemattomalla tuomiolla.

Johnsonille oli tarjolla muitakin mustia haastajia, esimerkiksi monilla listoilla kaikkien aikojen parhaiden nyrkkeilijöiden joukkoon arvostettu Sam Langford, mutta mielenkiintoista kyllä Johnson jatkoi valkoisten edeltäjiensä linjalla vältellen heitä kaikkia. Tähän voidaan nähdä kaksikin selvää syytä: ensinnäkin ottelut mustia vastaan eivät kiinnostaneet suurta (valkoista) yleisöä ja tienestit niistä jäivät pieniksi, kuten kävi Jim Johnsoniakin vastaan. Toisaalta valkoisista vastustajista Johnson selvisi harjoittelemattakin, kun taas parhaat mustat olisivat olleet hänellekin vaarallisia. Näin Johnson mestarina syyllistyi vastaavaan menettelyyn, josta hän vuosikaudet sai itse kärsiä. Johnson päätti Ranskan matkansa voittoon Frank Moranista, mutta paikallinen yleisö oli varsin pettynyt hänen laiskoihin otteisiinsa.

Vanhentunut, kotiinsa ikävöinyt ja viranomaisia pakoilemaan väsynyt Johnson päätti viimein 1915 palata kotimaahansa vankilan uhasta huolimatta. Tuon vuoden huhtikuussa hän kohtasi erään niin sanottujen ”Valkoisten toivojen turnausten” voittajan, jättikokoisen Jess Willardin 45-eräisessä ottelussa. Johnson arveli edelleen selviävänsä mahtavan kokoisesta mutta teknisesti vaatimattomasta vastustajastaan vähällä harjoittelulla. Kuuluisassa ottelussa Johnson hallitsi tapahtumia pitkään mielensä mukaan, mutta 26. erässä Willard onnistui tyrmäämään hänet rajulla oikealla.(VideoClippi ottelusta) Tästä ottelusta kiersi vuosikymmenien ajan legenda, jonka mukaan Johnson olisi hävinnyt ottelun tahallisesti. Tuota teoriaa todistaa valokuva, jossa Johnson makaa kanveesilla tyrmäysiskun jälkeen pitäen käsiään silmiensä suojana. Tästä kuvasta pääteltiin, että Johnson ei voinut olla kanveesilla pökerryksissä, vaan jäi suosiolla selälleen. Saman tarinan mukaan Johnsonin oli pitkitettävä ottelua niin kauan että hän sai tiedon palkkiorahojensa saapumisesta. Edelleen huhut kertovat, että hän olisi noussut pian luvunlaskun jälkeen jaloilleen hyvävoimaisena.

Ottelun videon yleistymisen myötä on kuitenkin saatu melkoinen varmuus sille, että ottelu oli rehellinen. Johnson uuvahti kuumassa säässä ja yli tunnin nyrkkeilyn jälkeen pahoin, ja nuorempi mies pääsi korjaamaan hedelmät. Videolta näkyy, kuinka Willardin isku osuu puhtaasti hänen leukaansa ja Johnson kaatuu raskaasti kanveesiin. Sekunnin ajaksi Johnson todella nosti hanskansa ylös, mistä kuuluisa valokuvakin on napattu, mutta seuraavassa hetkessä hänen kintaansa valahtavat voimattomina sivuun.

Näin Johnsonin aikakausi päättyi ja valkoinen yleisö sai viimein kaipaamansa mielenrauhan Johnson jatkoi vielä nyrkkeilemistä ja yritti myös toimia ravintolanpitäjänä Meksikossa, mutta hanke ei onnistunut. Viimein hän 1921 antautui vapaaehtoisesti viranomaisille ja kärsi reilun vuoden mittaisen vankilatuomion. 43-vuotiaana Johnson haastoi vielä uuden maailmanmestarin Jack Dempseyn, mutta tämä ottelu ei toteutunut. Johnson kierteli vielä aikansa kehiä ansaiten vähäisiä summia, löytyypä hänen tilastoistaan merkintä virallisesta ottelusta vielä vuonna 1938 – 60 vuoden iässä! Hänen ottelulistastaan esiintyy monenlaisia versioita johtuen juuri siitä, ettei kaikilla hänen kamppailuillaan ollut virallista statusta. Useimmiten virallisiksi lukemiksi mainitaan 78 voittoa, 8 tappiota, 12 ratkaisematonta ja 14 kamppailua ilman tuomioita, mutta erilaisia näytösotteluita lienee melkein saman verran. Johnsonin vaiherikas ja värikäs elämä sammui lopulta 1946, kun hän innokkaana autoilijana ajautui ulos tieltä ja kuoli kolarissa saamiinsa vammoihin.

Johnsonin suuruudesta nyrkkeilijänä ollaan yksimielisiä, vaikkakin hänen sijoituksestaan kaikkien aikojen parhaiden joukossa onkin eriäviä näkemyksiä. Pitkään aikaan häntä ei tietenkään tunnustettu edes kelvolliseksi nyrkkeilijäksi ihonvärinsä vuoksi, mutta myöhemmät ajat ovat muuttaneet näkemyksiä oikeampaan suuntaan. Ehkäpä parhaiten hänen arvostustaan kuvaa se, kun nyrkkeilyhistorioitsija Bert Sugarin masinoima asiantuntijaryhmä päätti 1980-luvun alussa selvittää kaikkien aikojen parhaiden raskaansarjan mestareiden järjestyksen pisteyttämällä näiden ominaisuuksia ja laskemalla tulokset yhteen. Lopputuloksissa Johnson sijoittui kakkoseksi heti Muhammad Alin jälkeen ja edelle Joe Louisista. Toisaalta Johnsonia voidaan kritisoida sikäli, että mestaruuden voitettuaan hän ei kohdannut vuosikausiin parhaita haastajiaan, mikä ei tietysti ollut pelkästään hänestä itsestään kiinni. Nyrkkeilytekniikan kehittäjänä hänen ansionsa ovat joka tapauksessa kiistattomat, ja omaa kieltään puhuu tietysti sekin, ettei hän kärsinyt tappioita kehässä kymmeneen vuoteen.

Erityisen merkityksellinen hän oli kuitenkin niin sanotun valkoisen rajan ylittäjänä. Hän kantoi harteillaan kaiken pilkan ja rasismin, jota mustiin nyrkkeilijöihin kohdistettiin ja raivasi siten tilaa seuraajilleen: kun 1930-luvun lopussa kehät valloitti uusi suuri musta mestari Joe Louis, hänet hyväksyttiin jo viipymättä suosikiksi myös valkoisten parissa.


-Janne Romppainen-


ARTIKKELIT
Ammattinyrkkeily.net